Pientä tarinaa mun esikoisesta. Syntymäpäivänään.

Mun pikkuinen esikoinen täyttää tänään 16 vuotta. Apua. Se on miltei aikuinen jo!
Muistan kyllä synnytyksen vielä. Olin melkein lapsi tuolloin itsekin, vasta täyttänyt kaksikymmentä. Koski ja oksensin. Synnytys vain kesti ja kesti ja tuntui, ettei se ikinä loppuisi. Pikkuinen poika oli outo muukalainen ja olin vain tyytyväinen, että kidutus (synnytys) oli ohi. Tervehdykseksi poika kakkasi mahani päälle. Olin väärässä siitä, että kidutus olisi ollut ohi - miksi kukaan ei ollut kertonut loputtoman pitkään jatkuvasta jälkivuodosta ja episiotomian hitaasta ja tuskallisesta paranemisesta! Tuohon aikaan synnytyssairaalassani episiotomia tehtiin rutiininomaisesti kaikille ensisynnyttäjille. Nyt ovat ajat muuttuneet. Kaikkea sitä naiset joutuvatkin kestämään.

Kamusta on kasvanut hieno mies.
Niin hieno, että yhtenään hämmästelen asiaa!
Hän on lempeä, huolehtivainen, hauska, terävä, huumorintajuinen, suvaitseva, monella tavalla lahjakas, herkkä, vaatimaton ja riippumaton. Pakosti itsekin on tehnyt jotain jossain kohdassa oikein, ihan varmasti!

Näen lapsessa niin paljon itseäni.
Osittain se huolettaa paljonkin. Toinen on huolehtija ja laittaa muiden tarpeet omiensa edelle. Se ei ole aina hyvä asia. Pelkään, että lapsi sulkee omat taakkansa sisälleen, ettei kuormittaisi muita ja koska kokee, että täytyy itse selviytyä. Koska on sitä mieltä, että pystyy itse selviytymään.

Ollessaan vasta eka- tai tokaluokkalainen Kamu oli hdessä vaiheessa poikkeuksellisen kärttyisä. Sitä jatkui muutaman päivän, olin ihmeissäni. Kolmannen tai neljännen päivän iltana hän ahdistuneena ja silmät itkuisina kutsui minut huoneeseensa ja pyysi, että en suuttuisi. Vaatekaappiinsa hän oli piilottanut koulusta tulleen kirjeen, jossa opettaja ilmoitti luokkatoverin puseron revenneen rajun leikin timmellyksessä ja että vanhempien tulisi korvata pusero luokkatoverin vanhemmille. Kirje oli kaapissa silputtuna. Lapsi rukka oli tapahtumaa hävennyt ja säikähtänyt niin, ettei ollut pystynyt kertomaan asiasta minulle! Vieläkin tuntuu kamalalta, kun ajattelen millaista syyllisyyttä lapsi oli kärsinyt tuollaisen mitättömän asian takia monta päivää! Otin lapsen halaukseeni ja sanoin, että ei haittaa. Minulle voisi aina kertoa kaiken, ei tarvitsisi pelätä tai olla huolissaan. Voi, kun voisikin ottaa lastensa taakat kantaakseen!

Kamu on todella vaatimaton.
Oltuani virassa puoli vuotta ja rahatilanne oli opiskeluajoista tasoittunut ehdotin, että ostaisin Kamulle ihan upouuden polkupyörän. Siihen asti hän oli kulkenut minun vanhalla "mummopyörälläni" (joka ihan oikeasti oli mummopyörä, sillä eräältä mummolta olin sen ostanut). Kamu taisi olla 14-vuotias tuolloin. "Nääh", hän vastasi, "Tää on ihan hyvä pyörä, mä tykkään kulkea tällä." Okei, ei osteta sit uutta. Ehkäpä se on myös hänen tapansa erottua massasta. Olla persoonallisesti se mikä on pöyhkeilemättä materialla.

Kamulla on ollut oma vahva tyyli jo n. 10-vuotiaasta lähtien ja hän on ylpeydellä sen kantanut - ei ulkopuolisten mielipiteet heilauta nuorta miestä suuntaan tai toiseen. Kun poika päätti alkaa käyttämään kajalia ja vetämään ylleen kirkkaan vihreät tai punaiset farkut, ei siinä juuri muiden mielipidettä mietitty. Ja ikää taisi tuolloin olla juuri jotain 11 tai 12 vuotta. Minä olin se, jota ennemminkin jänskätti, miten koulussa otetaan vastaan. Kaveri vain yhtenä aamuna tuli pyytämään minulta meikkejä lainaan haluten rajata silmät. Toki sitten oman rajauskynän kävin ostamassa myöhemmin. Huulilävistys oli 13-vuotissynttäri(toive)lahja. Kajalit on jäänyt, taisi kuulua ennemminkin alakouluun. Huulilävistys on so last season myös :D

Meidän yhteinen juttu Kamun kanssa on katsella eri sarjoja suoratoistopalveluista ja netistä. Ollaan katsottu jo Breaking Bad, Game of Thrones, Vikings, Modern Family, Unbrakable Kimmy Schmidt ja Supernaturalista 8 tuotantokautta (sit kyllästyttiin). Katselun alla on Peaky Blinders, Brooklyn 99, Narcos ja Better Call Saul. On varmaan muitakin. Vähänkö siistiä, kun pystyy katsomaan oman lapsensa kanssa muutakin kuin dubattuja Disney-animaatioita.

Kamusta olisi paljon kerrottavaa. Paljon pieniä tarinoita. Sydämeni pakahtuu rakkaudesta, kun mietin lapsiani. Se on niin ylitsevuotava tunne, että miltei tekee kipeää! On vaikea hyväksyä, että ei pysty suojelemaan lapsiaan loputtomasti ja että ei pysty ottamaan vastaan elämän iskuja heidän sijastaan. Kunpa pystyisikin.

Niin, Kamu on nyt 16.
Nyt sitä huomaa ajan nopean kulumisen.
Omat poikaset kasvavat ja lähtevät kohta omille siivilleen!
Minua äitinä ihan hirvittää. Itse tosiaan muutin kotoa tuon ikäisenä.
Olen jo parin vuoden ajan vitsaillut lapselle, että eihän se voi muuttaa kotoa ennen kuin on kolmekymmentä. Maalaillut mielikuvia siitä, kuinka vielä kahdenkymmenen vuoden päästä röhnötämme sohvalla vierekkäin elokuvia katsellen ja kotiinkuljetus-pizzoja syöden ja olemme parhaita kavereita.

Vanhemmat ystäväni sanovat, että kyllä aika hoitaa asian ja että muutaman vuoden päästä olisin ihan kypsä potkimaan nuoremman polven ulos pesästään.

Epäilen.