Pientä tarinaa mun esikoisesta. Syntymäpäivänään.

Mun pikkuinen esikoinen täyttää tänään 16 vuotta. Apua. Se on miltei aikuinen jo!
Muistan kyllä synnytyksen vielä. Olin melkein lapsi tuolloin itsekin, vasta täyttänyt kaksikymmentä. Koski ja oksensin. Synnytys vain kesti ja kesti ja tuntui, ettei se ikinä loppuisi. Pikkuinen poika oli outo muukalainen ja olin vain tyytyväinen, että kidutus (synnytys) oli ohi. Tervehdykseksi poika kakkasi mahani päälle. Olin väärässä siitä, että kidutus olisi ollut ohi - miksi kukaan ei ollut kertonut loputtoman pitkään jatkuvasta jälkivuodosta ja episiotomian hitaasta ja tuskallisesta paranemisesta! Tuohon aikaan synnytyssairaalassani episiotomia tehtiin rutiininomaisesti kaikille ensisynnyttäjille. Nyt ovat ajat muuttuneet. Kaikkea sitä naiset joutuvatkin kestämään.

Kamusta on kasvanut hieno mies.
Niin hieno, että yhtenään hämmästelen asiaa!
Hän on lempeä, huolehtivainen, hauska, terävä, huumorintajuinen, suvaitseva, monella tavalla lahjakas, herkkä, vaatimaton ja riippumaton. Pakosti itsekin on tehnyt jotain jossain kohdassa oikein, ihan varmasti!

Näen lapsessa niin paljon itseäni.
Osittain se huolettaa paljonkin. Toinen on huolehtija ja laittaa muiden tarpeet omiensa edelle. Se ei ole aina hyvä asia. Pelkään, että lapsi sulkee omat taakkansa sisälleen, ettei kuormittaisi muita ja koska kokee, että täytyy itse selviytyä. Koska on sitä mieltä, että pystyy itse selviytymään.

Ollessaan vasta eka- tai tokaluokkalainen Kamu oli hdessä vaiheessa poikkeuksellisen kärttyisä. Sitä jatkui muutaman päivän, olin ihmeissäni. Kolmannen tai neljännen päivän iltana hän ahdistuneena ja silmät itkuisina kutsui minut huoneeseensa ja pyysi, että en suuttuisi. Vaatekaappiinsa hän oli piilottanut koulusta tulleen kirjeen, jossa opettaja ilmoitti luokkatoverin puseron revenneen rajun leikin timmellyksessä ja että vanhempien tulisi korvata pusero luokkatoverin vanhemmille. Kirje oli kaapissa silputtuna. Lapsi rukka oli tapahtumaa hävennyt ja säikähtänyt niin, ettei ollut pystynyt kertomaan asiasta minulle! Vieläkin tuntuu kamalalta, kun ajattelen millaista syyllisyyttä lapsi oli kärsinyt tuollaisen mitättömän asian takia monta päivää! Otin lapsen halaukseeni ja sanoin, että ei haittaa. Minulle voisi aina kertoa kaiken, ei tarvitsisi pelätä tai olla huolissaan. Voi, kun voisikin ottaa lastensa taakat kantaakseen!

Kamu on todella vaatimaton.
Oltuani virassa puoli vuotta ja rahatilanne oli opiskeluajoista tasoittunut ehdotin, että ostaisin Kamulle ihan upouuden polkupyörän. Siihen asti hän oli kulkenut minun vanhalla "mummopyörälläni" (joka ihan oikeasti oli mummopyörä, sillä eräältä mummolta olin sen ostanut). Kamu taisi olla 14-vuotias tuolloin. "Nääh", hän vastasi, "Tää on ihan hyvä pyörä, mä tykkään kulkea tällä." Okei, ei osteta sit uutta. Ehkäpä se on myös hänen tapansa erottua massasta. Olla persoonallisesti se mikä on pöyhkeilemättä materialla.

Kamulla on ollut oma vahva tyyli jo n. 10-vuotiaasta lähtien ja hän on ylpeydellä sen kantanut - ei ulkopuolisten mielipiteet heilauta nuorta miestä suuntaan tai toiseen. Kun poika päätti alkaa käyttämään kajalia ja vetämään ylleen kirkkaan vihreät tai punaiset farkut, ei siinä juuri muiden mielipidettä mietitty. Ja ikää taisi tuolloin olla juuri jotain 11 tai 12 vuotta. Minä olin se, jota ennemminkin jänskätti, miten koulussa otetaan vastaan. Kaveri vain yhtenä aamuna tuli pyytämään minulta meikkejä lainaan haluten rajata silmät. Toki sitten oman rajauskynän kävin ostamassa myöhemmin. Huulilävistys oli 13-vuotissynttäri(toive)lahja. Kajalit on jäänyt, taisi kuulua ennemminkin alakouluun. Huulilävistys on so last season myös :D

Meidän yhteinen juttu Kamun kanssa on katsella eri sarjoja suoratoistopalveluista ja netistä. Ollaan katsottu jo Breaking Bad, Game of Thrones, Vikings, Modern Family, Unbrakable Kimmy Schmidt ja Supernaturalista 8 tuotantokautta (sit kyllästyttiin). Katselun alla on Peaky Blinders, Brooklyn 99, Narcos ja Better Call Saul. On varmaan muitakin. Vähänkö siistiä, kun pystyy katsomaan oman lapsensa kanssa muutakin kuin dubattuja Disney-animaatioita.

Kamusta olisi paljon kerrottavaa. Paljon pieniä tarinoita. Sydämeni pakahtuu rakkaudesta, kun mietin lapsiani. Se on niin ylitsevuotava tunne, että miltei tekee kipeää! On vaikea hyväksyä, että ei pysty suojelemaan lapsiaan loputtomasti ja että ei pysty ottamaan vastaan elämän iskuja heidän sijastaan. Kunpa pystyisikin.

Niin, Kamu on nyt 16.
Nyt sitä huomaa ajan nopean kulumisen.
Omat poikaset kasvavat ja lähtevät kohta omille siivilleen!
Minua äitinä ihan hirvittää. Itse tosiaan muutin kotoa tuon ikäisenä.
Olen jo parin vuoden ajan vitsaillut lapselle, että eihän se voi muuttaa kotoa ennen kuin on kolmekymmentä. Maalaillut mielikuvia siitä, kuinka vielä kahdenkymmenen vuoden päästä röhnötämme sohvalla vierekkäin elokuvia katsellen ja kotiinkuljetus-pizzoja syöden ja olemme parhaita kavereita.

Vanhemmat ystäväni sanovat, että kyllä aika hoitaa asian ja että muutaman vuoden päästä olisin ihan kypsä potkimaan nuoremman polven ulos pesästään.

Epäilen.

Kasvispihvit okarasta omasta päästä

Vuos takaperin tuli hommattua soijamaitokeitin.
Itse tehty soijamaito on halpaa ja ekologista. Soijamaitokeittimellä maidon valmistus sujuu kuin leikki vain! Yhdestä satsista soijapapuja (kuivapaino 80g) saa 1,5l valmista soijamaitoa, eli eipä oo hinnalla pilattu. Tosin kotitekoinen soijamaito ei ole aivan niin maukasta kuin kaupassa myytävät, maku on ehkä hiukan vetisempi, eikä ole sopiva esim. kahvimaidoksi, koska juoksettuu lisättäessä kahviin. Alkuun maustoin valmiin soijamaidon vanilliinisokerilla, mutta viime aikoina olen käyttänyt maidon sellaisenaan, makuun kyllä tottuu.

Soijamaidon keittämisestä jää sivutuotteena soijapapumäskiä "okaraa", joka on hienoksi jauhettua soijapapua. Harmillista olisi syömäkelpoista tavaraa heittää menemään ja niinpä käytänkin okaran ruuanlaitossa hyväkseni. Okara itsessään on melko mautonta ja rakenteeltaan jauhomaista mössöä. Sopivilla raaka-aineilla mössön saa "hukutettua" ruokaan, eikä kummallinen rakenne puske läpi.

Viimekertainen okaratuotos onnistui niin hyvin, että ajattelin laittaa ohjeen ylös.

-sipuli
-n. 3-4dl okaraa (kahdesta soijamaitosatsista yli jäänyt mössö)
-1pss wok-vihanneksia
-1-2dl punaisia linssejä
-½-1pss pakasteherneitä
-sekalaisia mausteita/mausteseoksia: curryä, garam masalaa, jeeraa, paprikaa, soijakastiketta, aromisuolaa tms. Itse laitoin lisäksi pari rkl hunajaa
-vettä sopivassa määrin

Määrät ovat noin-mittoja, koska minä en hirveesti raaka-aineita mittaile, heittelen sekaan vaan. Kamu oli toivonut, että tekisin okarasta täytteen patongeille. Tällaisenaan mössöstä (jonka keittelin aika sakeaksi) tuli pelkkä pehmeä mössö - ei rakenteeltaan kauhean sovelias patongin täytteeksi. Päätin tehdä mössöstä piffejä.

Otin osan keitoksesta erilleen, ehkä jotain puolet, ja ropsautin siihen vehnäjauhoja ½-1dl. Munia nakkasin sekaan 2kpl ja ta-daa: pihvitaikina valmis! Vegaani tietenkin jättäisi hunajan poikkeen ja käyttäisi jotain no-egg-seosta. Soijajauhokin saattaisi toimia munan korvikkeena.

Siitäpä sitten läntti taikinaa pannulle ja lusikan kuperalla puolella taputtelin tasaiseksi, paistelin pannulla kuumassa öljyssä molemmin puolin kauniin ruskeiksi. Niistä tuli niin herkullisia, että tekisi mieli laulaa oodi niille! Jos osaisin! Tässä olisi ollut sopiva paikka lisätä kuva loppuun. Kuvattomat ruokaohjeet on tosi booring vaikka kyseessä olisi kuinka hyvä sapuska tahansa!

Jäihän mulle osa siitä mössöstä vielä yli. Se, mihin en lisännyt munia yms. Se on varsin maukasta sellaisenaan riisin kanssa. Jos ei hirveesti kehtuuta, voisin tässä tänään tai huomenna lopun mössöstä paistella piffeiksi samalla tavalla ja laittaa hienon kuvan tähän perään.

Peli-ilta

En oo mikään seurapelien ylin ystävä ollut koskaan, koska multa puuttuu kilpailuvietti ja voitonhimo. Tai ehkä vaan siksi, että lapsena aina hävisin isosiskoille peleissä (vähäks ärsyttävää!). Pelejä tullut kummiskin hommattua ihan kunnioitettava määrä kun junnut oli vähän pienempiä, koska pelaaminen kuitenkin ihan mukavaa yhteistä tekemistä. Vielä kun saisi jätkät innostettua pelihommiin. Muutakin kuin ainaisia tietokone- tahi kännypelejä. Taitavat jakaa saman kokemuksen ku mulla lapsuudessa, nimittäin häviämisen kurjuuden. Muistikuva siitä, kun tuuletin innoissani lasten jälleen hävittyä mulle sanapeli Bogglessa sen kymmenennen kerran (oon aika hyvä sanapeleissä). Olivat jotain 10 vee. Aika julmaa multa. Vähäks ollu niistä varmaan ärsyttävää. Vieläkin voin tuntea voiton makean nektarin.

Oli Tiksun keksintö, että vietettäis peli-iltaa. Vähänkö fiksu nainen. Tiksu kiikutti mun luo tullessaan Alfapet-lautapelin. Scrabblen halppisversio? Tai matkiversio. Kuulemma käytännössä sama peli. Mulle ihan sama, koska kumpaakaan en ollu koskaan pelannut. Siihen sivuun vähän punkkua, nachoja ja tulista salsaa. Ja mun aiemmin päivällä paistamia kasvispihvejä, joissa oli mm. linssejä, vihannessekoitusta ja soijamaidon keittämisestä jäänyttä okaraa. Ihan supernamia! 

Yllättävää oli, että Jusu tuli seuraksi pelaamaan! Yleensä Kamu on ehkä enempi seuraihminen, mutta mikä lie murrosiän myötä tullut omituisuus, että herra 14 vee tuli mamman ja tämän naisystävän seuraksi. Punkun sijaan Jusu sai tuutteja. Jäätelö on aina hyvä keino lahjoa lapset, on kyse sitten kotitöistä tai vaikka yhteisen ajan vietosta! :D

Alfapet oli yllättävän hauska. Vanhana ristikko- ja sanapelikonkarina olisin olettanut pärjääväni paremminkin, mutta kärsin rökäletappion, Jusukin muutamalla sanalla sai mestaripisteet ja Tiksu tietty vanhana tekijänä lasketteli ihan eri sarjassa kuin meistä kumpikaan. Meitsin pelaamisesta taktikointi puuttui kokonaan, kovasti vain yritin joka vuorolla saada jonkin sanan ährättyä ja pienillä pisteillä mentiin. Onneksi Alfapetin jälkeen pääsin näyttämään kynteni Bogglen parissa. Bogglessa parasta on, että erät ovat lyhyitä, yhden tiimalasin valumisen verran, ja niinpä eriä jaksaa pelata vaikka kuinka. Tiksun eka kerta Bogglea ja häntä vietiin kuin pässiä narussa. Minä sain tällä kertaa nauttia voittajafiiliksestä. Se onkin paras peli. Koska voitan aina. Lapsena oli niin kova vastus iskässä ja sisaruksissa, että on harjaannuttu. Jokohan voittaisin iskän ja (iso)sisarusten kanssa pelatessa?

Seurapelit on kyllä mukava yhteinen ajanviettotapa.

Useammin pitäisi pelailla ja vähän jo uutta peli-iltaa ruvettiin suunnittelemaan. Kutsuttaisiin useampikin tyyppi messiin. Pelilistalla olisi ainakin Alias, Imago, Pictionary ja tietty nuo pelaamamme sanapelit. Punkku sopi hyvin seurajuomaksi, mutta tänään tuntuu päässä hassulta. Että Pepsi Maxikin menettelisi, olisi jopa suositeltava vaihtoehto. "Maximun sugar no taste" kuten Jusu sanoisi. Hassu poika.

 

Pyykkihommia

Mun lapset on saanut kaiken valmiina.
Itse kasvoin orjaleirillä. No narrasin, sain kuussa 60mk kuukausirahaa. Töitä kumminkin riitti, kun piti pienemmät hoitaa ja kodin tehtäviä. Tein omilleni karhunpalveluksen, kun en niitä halunnut kotitöillä raskauttaa. Tosin oon päässyt helpommalla, kun nopeammin hoitaa tarjotun homman itse kuin yrittäisi saada jommankumman lapsukaisista sen hoitamaan; aina tehtävä kuuluisi muka veljelle. Jusu sanoo, että kyllä hänkin tekisi kotitöitä, jos niistä saisi rahaa! Niin varmaan, ei 20st riittäisi koiran ulkoilutuksesta, pitäisi olla euro vähintään ja pian ei liikahdettaisi alta kahden euron. Kallista olisi koiran pito.

Kamu aika kivasti käypi viemässä pyykkiä kuivaushuoneeseen kuivumaan.
Siksipä en haluaisi kritisoida. Mutta...laita lapsi asialle jne.
Kuivauskone - se joka pöhisee lämmintä ilmaa kuivaushuoneeseen - jää miltei poikkeuksetta käynnistämättä. Lopputuloksena on kyllä jossain vaiheessa kuivat pyykit, mutta monesti haju saattaa olla tunkkainen. Eihän se ilma pyöri tai vaihdu jos masiina on kiinni. Halluisitko käyttää pahan hajuisia vaatteita? No ei kun suoraan narulta pyykkiin vaan!

Eilen kyllä hoksasin kysyä, että oliko muistanut laittaa kuivurin päälle.
No ei tieteskään ollut.
Juoksin sitten perässä. Kuten se vanha sanontakin kuuluu.

Aamulla pyykit tuoksui raikkaalta, kun hain ne kuivaushuoneesta.
Laskostan pyykit samalla, kun otan ne pois narulta ja kotona vien poikien vaatteet heidän huoneisiinsa. Toisen puhtaat pyykit laskin valmiiksi viikattuna tämän tietokonetuolille, siitä ne eivät ainakaan jää huomiotta. Ellei poika istu päälle. Harvemmin vaatteet kuitenkaan tietään vaatekaappiin löytävät (kokeillaan taas kerran!). Parhaimmassa tai siis pahimmassa tapauksessa kiertävät suoraan takaisin pyykkikoriin, jos pojan saa innostettua "siivoamaan" huoneensa - eikös se olekin nopein tapa saada ylimääräiset tavarat pois tieltä.

Olin ilahtunut, kun hississä ei haissut pissi.
Ei ollut yläkerran ukko ehtinyt vielä käydä aamusavukkeellaan.

Teinit treenaa

Nukkumaanmenosta ei meinannut tulla mitään, sillä Jusu 14 vee keksi kello 23, että hänen täytyisi ruveta treenamaan! Siinä ilman paitaa kulki edestakaisin mittaillen hauiksiaan. Piti avittaa pitelemällä nilkoista, jotta toinen sai tehtyä istumaannousuja lattialle pehmikkeeksi asetetun peiton päällä. Sanoin, että olisi kyllä tehokkaampiakin liikkeitä ja voisin niitä vaikka seuraavana päivänä paremmalla ajalla opettaa. Yritäpä väittää vastaan adhd-nuorelle; helpommalla ja nopeammin selvitään, kun antaa toisen tehdä ne istumaannousunsa. Punnertaakin vielä piti. Veljekset rupesivat vastakkain olkkarin lattialle punnerrusskabaan. Kerrankin heidän yhteinen tekeminen oli jotain muuta kuin väittelyä. Skaban lopputuloksesta eivät kuitenkaan tainneet päästä yhteisymmärrykseen, mutta oliko se edes vertailtavissa, kun toinen teki leveitä punnerruksia ja toinen ojentajapunnerruksia. Sain salaa kuvattua session kännykälläni. En olisi kuulemma saanut.

Illan viimeisenä sain Jusulta kädenvääntöhaasteen. No tottahan siihen piti tarttua. Jusulla on ollut hirmuinen kasvupyrähdys, pituus lähentelee 185 senttiä. Paino ei oikein meinaa pysyä perässä vaikka ruoka maittaa. Vaaka näytti 66,7kg ja oli pakko itsekin käydä kokeilemassa, ettei vaaka vaan näytä alakanttiin. Mulle näytti enemmän, varmasti on rikki. Pojalle näyttää liian vähän ja mulle liikaa. Uuden vaa'an ostoon. 

Istuttiin sitten keittiön pöydän ääreen kädenvääntöasemiin. Minä treenatun habani kanssa ja Jusu murrosikäisen narukädenvarsineen. Päkerrettiin päkerrettiin kädet ei liikkuneet suuntaan ei toiseen. Molempia nauratti. Jälkeenpäin Jusu kysyi, olinko huijannut. Että olinko edes tosissani vääntänyt. Nyt oltiin tasaväkiset, mutta eipä mee aikaakaan, kun poika peittoaa minut - sillä on hormonit puolellaan. Mulla "vain" naishormonit ja niistäkin tuntuisi olevan useammin riesaa kuin iloa. Kädenvääntö kirvoitti pohdiskelua, kuinkahan monella ammattilaisella on käsi katkennut kädenväännössä. Silleen, että luu ihan töröttäisi käsivarresta. Muistelisin jossain leffasssa sellaisen kohtauksen joskus nähneeni, oli aika ällöö.

Ei taaskaan saatu nuorisoa ajoissa pehkuihin, mutta pakko myöntää, että kovin mielissäni olen, kun ovat kuntoilusta innostuneet. Vähäks siistii :)