Viime päivät on menneet surussa.
Oon syyttänyt maseasta olosta viime viikonlopun risteilyä, risteilyn iltabiletystä alkoholipitoisine juomineen ja siitä johtuvaa välittäjäainetasojen laskua. Osaltaan varmaankin näin; kuten yleensä aina iltarientojen jälkeen (joita onneksi nyt vain harvakseltaan on) niin nytkin on olo ollut tympiintynyt, mikään ei huvita, haluaisi vain nukkua, mutta untakaan ei vain riitä.
Ero on nyt todellinen.
Onhan tätä asiaa vatvottu jo vaikka kuinka kauan. Vuosia, voisi sanoa. Jo pidemmän aikaa olin vain odottanut "oikeaa hetkeä". Kai aloin hiljalleen tajuta, ettei sellaista ole olemassakaan, sellainen ei koskaan koittaisi. Tai saattaisi koittaa kahden kuukauden päästä. Tai kahden vuoden. Todennäköisesti ei kuitenkaan milloinkaan, sillä elämä aiemminkin oli varsin tyydyttävää.
Eihän me Jugen kanssa enää kuukausiin ollut nähty kuin yhtenä tai parina päivänä viikossa. Enempää en kaivannutkaan; päinvastoin sen enempi näkeminen sai aikaan kiristelyä. Mukava kuitenkin, että elämässä oli joku aikuinen ihminen jakamassa asioita. Enhän mä kyl aikoihin Jugen kaa ollu mitään merkittäviä asioita elämässäni jakanut, sitä varten oli ystävät ja sisarukset. Enkä mä oikeastaan ollut kiinnostunut sen asioista, sillä ne käsitteli aina vain töitä tai sit jotain ihmisiä, joita en tuntenut eikä kiinnostanutkaan tuntea.
No saihan suhteesta sentään läheisyyttä.
Paitsi seksi ei ollut hänen kanssaan kiinnostanut enää aikoihin. Se saattoi tuntua jopa kiusalliselta. No haliminen oli ihan mukavaa ja toisinaan vierekkäin nukkuminen. Vaikka pussailla en kyl enää pitkään aikaan ollut halunnut, koska tunne puuttui. Eikä se vierekkäin nukkuminenkaan oikeestaan ollut enää miellyttävää; toisen kuorsaaminen, hikoilu ja kaikki se muu oli ruvennut häiritsemään. Yksin nukuin mieluiten.
Paljon oli asioita, jotka aiheuttivat inhon tunteita kyseistä henkilöä kohtaan. Minä en ollut sitä halunnut tai itse aiheuttanut. Kunnioituksen ja luottamuksen kadotessa kuolee myös rakkaus. Niin oli minun kohdallani käynyt Jugen aiheuttamien lukuisten pettymysten myötä.
Ero tapahtui loppujen lopuksi ihan yllättävän helposti.
Matka Thaikkuihin ja sen myötä fyysinen etäisyys auttoivat asiaan. Olihan päätös myös kypsynyt pitkään. Asiaa joudutti myös se, että herra taas eksyi ryyppyreissuilleen eikä vastannut puhelimeen tai viesteihin. Tai saattaa olla, ettei puhelinmykkyyttä tällä kertaa ollut - en jaksa edes muistaa, sillä sellaista oli tapahtunut niin lukemattomat kerrat.
Varsinaisesta päätöksestä taitaa olla nyt 1,5kk. Varsinainen erokeskustelu on käyty alle kuukausi sitten. Mistä ei oikeastaan tullut mitään, sillä toinen oli liian väsynyt keskustellakseen. Eikä oikein ollut valmistautunut. Olisin kyllä valmis vielä käymään keskustelua, jos toiselle on jäänyt tarve käydä jotain läpi.
Yllättävän raskasta aikaa tää mennyt kuukausi on ollut. Vois luulla, että aikaa olisi kulunut enemmän. En varsinaisesti ole helpottunut, olo vastaa enemmän hämmästystä ja hämmennystä. Olen hyvin surullinen. Nyt olen muistellut hyviä aikoja ja yhteyttä, joka välillämme vallitsi ja olen kokenut myös ikävää ja kaipausta. Olen hyvilläni, että hyviä muistoja on. Hyvilläni siitä, että kestän kaikenlaisten tunteitten käsittelyn. Suru on kuitenkin pinnalla. Se tulee aaltoina, menee sitten taas ohi. Suurimman osan aikaa oon varsin hyvällä tuulella ja elämä jatkuu ihan normaalina. Ainakin näennäisesti. Välillä kaipaus on suurempi. Melkein viisi vuotta. Se on pitkä aika! Ja kyllä siihen ihan kamalan paljon paskaa mahtuu. Mutta mahtuu myös niin polttavaa rakastumisen ja rakastamisen tunnetta! Nyt olen kuitenkin vapaa. Raskaan ikeen alla ja kohtuuttomien vaatimusten kohteena olin tässäkin suhteessa, mutta itse raivasin tieni ja vaadin omat oikeuteni. Se kai oli tämän kasvutarinan tarkoitus.
Nyt olen tavannut ihmisiä.
Toivoisin löytäväni jonkun hyvän.
Vielä ei sellaista ole tullut vastaan.
Kaipuu on kuitenkin kova.
Olisi sellainen mukava ja hauska. Jonka seurassa viihtyisi. Voisi olla vain oma itsensä ja ihan rennosti. Saisi lämpöä ja halauksia. Sellainen, johon ei ole vielä pettynyt.
keskiviikko 20. huhtikuuta 2016
tiistai 8. maaliskuuta 2016
Thaimaan-matka lähestyy, matkajännitystä ilmassa!
Vähänkö mua jänskättää.
Tämä hetki on lähestynyt päivä päivältä
Tammikuun alussa, kun kevään lomat oli vahvistettu, rupesin suunnittelemaan, jos lähtis vaikka jonnekin.
Jusu on jo vuoden verran tai ylikin toivonut, että lähdettäisiin jonnekin ulkomaille ja ihan kahdestaan. Norwegianin mainostettua tarjouslentojaan rupesin ihan tositarkoituksella selailemaan sopivia kohteita. Roomaan olisi päässyt tosi edullisesti, vähän reilu satkulla meno-paluu. Lennot yhteensä n.300, siihen hotlat päälle toiset 300. Viikko saattais olla liian pitkä aika. Eikä maaliskuussa siellä ois vielä kovin lämmintä vaikka kevät varmaan jo pitkällä.
Kuningasidea!
Mennäänkin iskää moikkaamaan Pattayalle Thaimaahan!
Koska isi on luvannut vuorovuosittain maksaa jokaiselle lapselleen lennot ja ylläpidon luonaan Thaimaassa, päätin kopaista, josko tämän talven lähtijä jo sovittu.
Ja niinhän siinä kävi, että minä pääsen tänä talvena. Jipijee!
Oisko ollu idean saamisesta sama päivä vaiko vasta seuraava, kun lennot hommasin.
Tammikuun ensimmäinen tai toinen viikko kuitenkin. Vielä olisi rutkasti aikaa lähtöön, yhdeksän viikkoa ainakin. ...ja nyt on enää ääääks tämä yö ja seuraava! Eletään jo päivää 9.3., eli toisin sanoen lähtö on huomenna!
Kun matka lähestyy, muhun iskee semmoinen ihme paniikki. Että ei pysty tekemään eikä saa mitään aikaiseksi, pyörii vaan väkkäränä ympyrää. No onhan mun otettava paljon asioita huomioon. Jospa oisikin vain oman laukku pakattavana: passi, hammasharja ja menoksi, niin aika iisipiisi. Sen sijaan mun pitää funtsia asiat kotiin jäävien kannaltakin. Tällä kertaa kotiin jäävät kissit, koira ja Kamu.
Ei se kaksi viikkoa oikeesti niin kamalan pitkä aika oo.
Ja samalla onhan se!
Kamu on joskus ollut viikonlopun yksin kotona. Nyt olisi kyse kahdesta viikosta ilman meikäläistä siellä! KAKSI VIIKKOA! Eikä ketään ees pyörimässä siinä saman katon alla. Toki äippä menee pariksi päiväksi, Iekku yheksi viikonlopuksi. Ja pari ystävää luvannu käydä siinä tsekkaamassa. Nou hätä siis. Mutta että oma äippä ei oo hoivaamassa ja kattomassa sarjoja ja leffoja ja tekemässä voileipiä. Nyyh.
No mites sitä on sit varustauduttu reissuun. Kotiväen, eli Kamun ja lemmikit, oon varustanut ostamalla kolme pakettia suklaamuroja, monta litraa (UHT-käsiteltyä) maitoa, kaksitoista pakastepizzaa, neljä pussia valmispastaa, ison juustomötikän, levitettä leivälle, jogurtteja, mysliä, nuudeleita. Niillä pääsee jo pitkälle. Tiiän, ettei se Kamu mitään kokkailemaan rupea. Varmaan pelkkiä muroja ja suklaata söis jos niikseen tulisi. Koulussa sentään saa päivittäin lämpimän ruuan. Rahnaa tietenkin jätän silleen, että hyvin pärjää. Voipi jopa jonain päivänä käydä Subissa tms. kavereitten kanssa evästämässä.
Kisseille on säkki sapuskaa. Possulle monta pötköä makkaraa ja varuille raksuja. Kissanhiekkaa täys säkki. Puuttuukohan mitään...
Vikaa työyötä valvoskelen.
Yövuoron päätyttyä pitäisi malttaa nukkuakin.
Sitten pyörin taas kotona ympyrää saamatta aikaan mitään. Tuskin haittaa hirveästi vaikka sen moppaamisen skippaisinkin? MitämäpakkaanmitämäpakkaanMITÄMÄPAKKAAN?!! Öö... sortseja? Kaikki pienet kesätopit ainakin. Biksuja, ainakin parit. Mekko. Sandaalit. Ei kait sitä oikeestaan muuta tartte - kaiken muun voipi hommata sieltä! No aurinkovoiteet on onneks omasta takaa kanssa, ne tulee aina kalliimmaksi ostettaessa lomakohteissa paikanpäällä. Jusulle T-paitoja viis, vaihtoalkkarit ja uikkarit. Niin ja sitten ne hamppiharjat.
Ullakolta kävin hakemassa mun ison matkalaukun.
Se oli mulla viimeksi mukana Ugandassa tammikuussa 2012.
Sen jälkeen sen sisällä on säilytetty rullaluistimia ja skikejä (joka oli ihan pöljä hankinta, kun en oo kertaakaan käyttänyt - mutta onpahan sekin raha jossain pysyvässä, muuten ois varmaan vaan menny jonnekin). No voihan pentele, kun avasin laukun, niin siinähän olikin hometta! Ei nyt mitenkään älyttömästi; sisäsaumaa suojaavassa kankaassa muutamia pilkkuja. Mutta kummiski. Mietin jo, että pitäisiköhän koko laukku heittää mäkeen. Irrotin kuitenkin kankaan poikkeen (ehtiessäni pesen kuumassa lämpötilassa) ja kaadoin laukkuun väkiviinaetikka. Koska etikkahan käy kaikkeen ja sillä voi puhdistaa mitä vaan? Tarkistin muuten sitten netistä, että millä home lähtee. Yhdessä vinkissä neuvottiin juuri etikkaa käyttämään. Hyvin keksin! Että näin :) Etikkakylvyn jälkeen puhdistin laukun vielä varmuuden vuoksi kloritilla. Oispa kotona ollut jokin hyväntuoksuinen puhdistusaine niin olisin viimeistellyt sellaisella :)
Nyt laukku on tuulettunut avonainsena pari päivää. Pianhan tuon näkee, tointaako sinne kledjujaan työntää.
Oi voi, onpa jännittävää! Kunpa kaikki menisi hyvin. Pelottaa ja jännittää! :)
Tämä hetki on lähestynyt päivä päivältä
Tammikuun alussa, kun kevään lomat oli vahvistettu, rupesin suunnittelemaan, jos lähtis vaikka jonnekin.
Jusu on jo vuoden verran tai ylikin toivonut, että lähdettäisiin jonnekin ulkomaille ja ihan kahdestaan. Norwegianin mainostettua tarjouslentojaan rupesin ihan tositarkoituksella selailemaan sopivia kohteita. Roomaan olisi päässyt tosi edullisesti, vähän reilu satkulla meno-paluu. Lennot yhteensä n.300, siihen hotlat päälle toiset 300. Viikko saattais olla liian pitkä aika. Eikä maaliskuussa siellä ois vielä kovin lämmintä vaikka kevät varmaan jo pitkällä.
Kuningasidea!
Mennäänkin iskää moikkaamaan Pattayalle Thaimaahan!
Koska isi on luvannut vuorovuosittain maksaa jokaiselle lapselleen lennot ja ylläpidon luonaan Thaimaassa, päätin kopaista, josko tämän talven lähtijä jo sovittu.
Ja niinhän siinä kävi, että minä pääsen tänä talvena. Jipijee!
Oisko ollu idean saamisesta sama päivä vaiko vasta seuraava, kun lennot hommasin.
Tammikuun ensimmäinen tai toinen viikko kuitenkin. Vielä olisi rutkasti aikaa lähtöön, yhdeksän viikkoa ainakin. ...ja nyt on enää ääääks tämä yö ja seuraava! Eletään jo päivää 9.3., eli toisin sanoen lähtö on huomenna!
Kun matka lähestyy, muhun iskee semmoinen ihme paniikki. Että ei pysty tekemään eikä saa mitään aikaiseksi, pyörii vaan väkkäränä ympyrää. No onhan mun otettava paljon asioita huomioon. Jospa oisikin vain oman laukku pakattavana: passi, hammasharja ja menoksi, niin aika iisipiisi. Sen sijaan mun pitää funtsia asiat kotiin jäävien kannaltakin. Tällä kertaa kotiin jäävät kissit, koira ja Kamu.
Ei se kaksi viikkoa oikeesti niin kamalan pitkä aika oo.
Ja samalla onhan se!
Kamu on joskus ollut viikonlopun yksin kotona. Nyt olisi kyse kahdesta viikosta ilman meikäläistä siellä! KAKSI VIIKKOA! Eikä ketään ees pyörimässä siinä saman katon alla. Toki äippä menee pariksi päiväksi, Iekku yheksi viikonlopuksi. Ja pari ystävää luvannu käydä siinä tsekkaamassa. Nou hätä siis. Mutta että oma äippä ei oo hoivaamassa ja kattomassa sarjoja ja leffoja ja tekemässä voileipiä. Nyyh.
No mites sitä on sit varustauduttu reissuun. Kotiväen, eli Kamun ja lemmikit, oon varustanut ostamalla kolme pakettia suklaamuroja, monta litraa (UHT-käsiteltyä) maitoa, kaksitoista pakastepizzaa, neljä pussia valmispastaa, ison juustomötikän, levitettä leivälle, jogurtteja, mysliä, nuudeleita. Niillä pääsee jo pitkälle. Tiiän, ettei se Kamu mitään kokkailemaan rupea. Varmaan pelkkiä muroja ja suklaata söis jos niikseen tulisi. Koulussa sentään saa päivittäin lämpimän ruuan. Rahnaa tietenkin jätän silleen, että hyvin pärjää. Voipi jopa jonain päivänä käydä Subissa tms. kavereitten kanssa evästämässä.
Kisseille on säkki sapuskaa. Possulle monta pötköä makkaraa ja varuille raksuja. Kissanhiekkaa täys säkki. Puuttuukohan mitään...
Vikaa työyötä valvoskelen.
Yövuoron päätyttyä pitäisi malttaa nukkuakin.
Sitten pyörin taas kotona ympyrää saamatta aikaan mitään. Tuskin haittaa hirveästi vaikka sen moppaamisen skippaisinkin? MitämäpakkaanmitämäpakkaanMITÄMÄPAKKAAN?!! Öö... sortseja? Kaikki pienet kesätopit ainakin. Biksuja, ainakin parit. Mekko. Sandaalit. Ei kait sitä oikeestaan muuta tartte - kaiken muun voipi hommata sieltä! No aurinkovoiteet on onneks omasta takaa kanssa, ne tulee aina kalliimmaksi ostettaessa lomakohteissa paikanpäällä. Jusulle T-paitoja viis, vaihtoalkkarit ja uikkarit. Niin ja sitten ne hamppiharjat.
Ullakolta kävin hakemassa mun ison matkalaukun.
Se oli mulla viimeksi mukana Ugandassa tammikuussa 2012.
Sen jälkeen sen sisällä on säilytetty rullaluistimia ja skikejä (joka oli ihan pöljä hankinta, kun en oo kertaakaan käyttänyt - mutta onpahan sekin raha jossain pysyvässä, muuten ois varmaan vaan menny jonnekin). No voihan pentele, kun avasin laukun, niin siinähän olikin hometta! Ei nyt mitenkään älyttömästi; sisäsaumaa suojaavassa kankaassa muutamia pilkkuja. Mutta kummiski. Mietin jo, että pitäisiköhän koko laukku heittää mäkeen. Irrotin kuitenkin kankaan poikkeen (ehtiessäni pesen kuumassa lämpötilassa) ja kaadoin laukkuun väkiviinaetikka. Koska etikkahan käy kaikkeen ja sillä voi puhdistaa mitä vaan? Tarkistin muuten sitten netistä, että millä home lähtee. Yhdessä vinkissä neuvottiin juuri etikkaa käyttämään. Hyvin keksin! Että näin :) Etikkakylvyn jälkeen puhdistin laukun vielä varmuuden vuoksi kloritilla. Oispa kotona ollut jokin hyväntuoksuinen puhdistusaine niin olisin viimeistellyt sellaisella :)
Nyt laukku on tuulettunut avonainsena pari päivää. Pianhan tuon näkee, tointaako sinne kledjujaan työntää.
Oi voi, onpa jännittävää! Kunpa kaikki menisi hyvin. Pelottaa ja jännittää! :)
maanantai 29. helmikuuta 2016
Pientä tarinaa mun esikoisesta. Syntymäpäivänään.
Mun pikkuinen esikoinen täyttää tänään 16 vuotta. Apua. Se on miltei aikuinen jo!
Muistan kyllä synnytyksen vielä. Olin melkein lapsi tuolloin itsekin, vasta täyttänyt kaksikymmentä. Koski ja oksensin. Synnytys vain kesti ja kesti ja tuntui, ettei se ikinä loppuisi. Pikkuinen poika oli outo muukalainen ja olin vain tyytyväinen, että kidutus (synnytys) oli ohi. Tervehdykseksi poika kakkasi mahani päälle. Olin väärässä siitä, että kidutus olisi ollut ohi - miksi kukaan ei ollut kertonut loputtoman pitkään jatkuvasta jälkivuodosta ja episiotomian hitaasta ja tuskallisesta paranemisesta! Tuohon aikaan synnytyssairaalassani episiotomia tehtiin rutiininomaisesti kaikille ensisynnyttäjille. Nyt ovat ajat muuttuneet. Kaikkea sitä naiset joutuvatkin kestämään.
Kamusta on kasvanut hieno mies.
Niin hieno, että yhtenään hämmästelen asiaa!
Hän on lempeä, huolehtivainen, hauska, terävä, huumorintajuinen, suvaitseva, monella tavalla lahjakas, herkkä, vaatimaton ja riippumaton. Pakosti itsekin on tehnyt jotain jossain kohdassa oikein, ihan varmasti!
Näen lapsessa niin paljon itseäni.
Osittain se huolettaa paljonkin. Toinen on huolehtija ja laittaa muiden tarpeet omiensa edelle. Se ei ole aina hyvä asia. Pelkään, että lapsi sulkee omat taakkansa sisälleen, ettei kuormittaisi muita ja koska kokee, että täytyy itse selviytyä. Koska on sitä mieltä, että pystyy itse selviytymään.
Ollessaan vasta eka- tai tokaluokkalainen Kamu oli hdessä vaiheessa poikkeuksellisen kärttyisä. Sitä jatkui muutaman päivän, olin ihmeissäni. Kolmannen tai neljännen päivän iltana hän ahdistuneena ja silmät itkuisina kutsui minut huoneeseensa ja pyysi, että en suuttuisi. Vaatekaappiinsa hän oli piilottanut koulusta tulleen kirjeen, jossa opettaja ilmoitti luokkatoverin puseron revenneen rajun leikin timmellyksessä ja että vanhempien tulisi korvata pusero luokkatoverin vanhemmille. Kirje oli kaapissa silputtuna. Lapsi rukka oli tapahtumaa hävennyt ja säikähtänyt niin, ettei ollut pystynyt kertomaan asiasta minulle! Vieläkin tuntuu kamalalta, kun ajattelen millaista syyllisyyttä lapsi oli kärsinyt tuollaisen mitättömän asian takia monta päivää! Otin lapsen halaukseeni ja sanoin, että ei haittaa. Minulle voisi aina kertoa kaiken, ei tarvitsisi pelätä tai olla huolissaan. Voi, kun voisikin ottaa lastensa taakat kantaakseen!
Kamu on todella vaatimaton.
Oltuani virassa puoli vuotta ja rahatilanne oli opiskeluajoista tasoittunut ehdotin, että ostaisin Kamulle ihan upouuden polkupyörän. Siihen asti hän oli kulkenut minun vanhalla "mummopyörälläni" (joka ihan oikeasti oli mummopyörä, sillä eräältä mummolta olin sen ostanut). Kamu taisi olla 14-vuotias tuolloin. "Nääh", hän vastasi, "Tää on ihan hyvä pyörä, mä tykkään kulkea tällä." Okei, ei osteta sit uutta. Ehkäpä se on myös hänen tapansa erottua massasta. Olla persoonallisesti se mikä on pöyhkeilemättä materialla.
Kamulla on ollut oma vahva tyyli jo n. 10-vuotiaasta lähtien ja hän on ylpeydellä sen kantanut - ei ulkopuolisten mielipiteet heilauta nuorta miestä suuntaan tai toiseen. Kun poika päätti alkaa käyttämään kajalia ja vetämään ylleen kirkkaan vihreät tai punaiset farkut, ei siinä juuri muiden mielipidettä mietitty. Ja ikää taisi tuolloin olla juuri jotain 11 tai 12 vuotta. Minä olin se, jota ennemminkin jänskätti, miten koulussa otetaan vastaan. Kaveri vain yhtenä aamuna tuli pyytämään minulta meikkejä lainaan haluten rajata silmät. Toki sitten oman rajauskynän kävin ostamassa myöhemmin. Huulilävistys oli 13-vuotissynttäri(toive)lahja. Kajalit on jäänyt, taisi kuulua ennemminkin alakouluun. Huulilävistys on so last season myös :D
Meidän yhteinen juttu Kamun kanssa on katsella eri sarjoja suoratoistopalveluista ja netistä. Ollaan katsottu jo Breaking Bad, Game of Thrones, Vikings, Modern Family, Unbrakable Kimmy Schmidt ja Supernaturalista 8 tuotantokautta (sit kyllästyttiin). Katselun alla on Peaky Blinders, Brooklyn 99, Narcos ja Better Call Saul. On varmaan muitakin. Vähänkö siistiä, kun pystyy katsomaan oman lapsensa kanssa muutakin kuin dubattuja Disney-animaatioita.
Kamusta olisi paljon kerrottavaa. Paljon pieniä tarinoita. Sydämeni pakahtuu rakkaudesta, kun mietin lapsiani. Se on niin ylitsevuotava tunne, että miltei tekee kipeää! On vaikea hyväksyä, että ei pysty suojelemaan lapsiaan loputtomasti ja että ei pysty ottamaan vastaan elämän iskuja heidän sijastaan. Kunpa pystyisikin.
Niin, Kamu on nyt 16.
Nyt sitä huomaa ajan nopean kulumisen.
Omat poikaset kasvavat ja lähtevät kohta omille siivilleen!
Minua äitinä ihan hirvittää. Itse tosiaan muutin kotoa tuon ikäisenä.
Olen jo parin vuoden ajan vitsaillut lapselle, että eihän se voi muuttaa kotoa ennen kuin on kolmekymmentä. Maalaillut mielikuvia siitä, kuinka vielä kahdenkymmenen vuoden päästä röhnötämme sohvalla vierekkäin elokuvia katsellen ja kotiinkuljetus-pizzoja syöden ja olemme parhaita kavereita.
Vanhemmat ystäväni sanovat, että kyllä aika hoitaa asian ja että muutaman vuoden päästä olisin ihan kypsä potkimaan nuoremman polven ulos pesästään.
Epäilen.
Muistan kyllä synnytyksen vielä. Olin melkein lapsi tuolloin itsekin, vasta täyttänyt kaksikymmentä. Koski ja oksensin. Synnytys vain kesti ja kesti ja tuntui, ettei se ikinä loppuisi. Pikkuinen poika oli outo muukalainen ja olin vain tyytyväinen, että kidutus (synnytys) oli ohi. Tervehdykseksi poika kakkasi mahani päälle. Olin väärässä siitä, että kidutus olisi ollut ohi - miksi kukaan ei ollut kertonut loputtoman pitkään jatkuvasta jälkivuodosta ja episiotomian hitaasta ja tuskallisesta paranemisesta! Tuohon aikaan synnytyssairaalassani episiotomia tehtiin rutiininomaisesti kaikille ensisynnyttäjille. Nyt ovat ajat muuttuneet. Kaikkea sitä naiset joutuvatkin kestämään.
Kamusta on kasvanut hieno mies.
Niin hieno, että yhtenään hämmästelen asiaa!
Hän on lempeä, huolehtivainen, hauska, terävä, huumorintajuinen, suvaitseva, monella tavalla lahjakas, herkkä, vaatimaton ja riippumaton. Pakosti itsekin on tehnyt jotain jossain kohdassa oikein, ihan varmasti!
Näen lapsessa niin paljon itseäni.
Osittain se huolettaa paljonkin. Toinen on huolehtija ja laittaa muiden tarpeet omiensa edelle. Se ei ole aina hyvä asia. Pelkään, että lapsi sulkee omat taakkansa sisälleen, ettei kuormittaisi muita ja koska kokee, että täytyy itse selviytyä. Koska on sitä mieltä, että pystyy itse selviytymään.
Ollessaan vasta eka- tai tokaluokkalainen Kamu oli hdessä vaiheessa poikkeuksellisen kärttyisä. Sitä jatkui muutaman päivän, olin ihmeissäni. Kolmannen tai neljännen päivän iltana hän ahdistuneena ja silmät itkuisina kutsui minut huoneeseensa ja pyysi, että en suuttuisi. Vaatekaappiinsa hän oli piilottanut koulusta tulleen kirjeen, jossa opettaja ilmoitti luokkatoverin puseron revenneen rajun leikin timmellyksessä ja että vanhempien tulisi korvata pusero luokkatoverin vanhemmille. Kirje oli kaapissa silputtuna. Lapsi rukka oli tapahtumaa hävennyt ja säikähtänyt niin, ettei ollut pystynyt kertomaan asiasta minulle! Vieläkin tuntuu kamalalta, kun ajattelen millaista syyllisyyttä lapsi oli kärsinyt tuollaisen mitättömän asian takia monta päivää! Otin lapsen halaukseeni ja sanoin, että ei haittaa. Minulle voisi aina kertoa kaiken, ei tarvitsisi pelätä tai olla huolissaan. Voi, kun voisikin ottaa lastensa taakat kantaakseen!
Kamu on todella vaatimaton.
Oltuani virassa puoli vuotta ja rahatilanne oli opiskeluajoista tasoittunut ehdotin, että ostaisin Kamulle ihan upouuden polkupyörän. Siihen asti hän oli kulkenut minun vanhalla "mummopyörälläni" (joka ihan oikeasti oli mummopyörä, sillä eräältä mummolta olin sen ostanut). Kamu taisi olla 14-vuotias tuolloin. "Nääh", hän vastasi, "Tää on ihan hyvä pyörä, mä tykkään kulkea tällä." Okei, ei osteta sit uutta. Ehkäpä se on myös hänen tapansa erottua massasta. Olla persoonallisesti se mikä on pöyhkeilemättä materialla.
Kamulla on ollut oma vahva tyyli jo n. 10-vuotiaasta lähtien ja hän on ylpeydellä sen kantanut - ei ulkopuolisten mielipiteet heilauta nuorta miestä suuntaan tai toiseen. Kun poika päätti alkaa käyttämään kajalia ja vetämään ylleen kirkkaan vihreät tai punaiset farkut, ei siinä juuri muiden mielipidettä mietitty. Ja ikää taisi tuolloin olla juuri jotain 11 tai 12 vuotta. Minä olin se, jota ennemminkin jänskätti, miten koulussa otetaan vastaan. Kaveri vain yhtenä aamuna tuli pyytämään minulta meikkejä lainaan haluten rajata silmät. Toki sitten oman rajauskynän kävin ostamassa myöhemmin. Huulilävistys oli 13-vuotissynttäri(toive)lahja. Kajalit on jäänyt, taisi kuulua ennemminkin alakouluun. Huulilävistys on so last season myös :D
Meidän yhteinen juttu Kamun kanssa on katsella eri sarjoja suoratoistopalveluista ja netistä. Ollaan katsottu jo Breaking Bad, Game of Thrones, Vikings, Modern Family, Unbrakable Kimmy Schmidt ja Supernaturalista 8 tuotantokautta (sit kyllästyttiin). Katselun alla on Peaky Blinders, Brooklyn 99, Narcos ja Better Call Saul. On varmaan muitakin. Vähänkö siistiä, kun pystyy katsomaan oman lapsensa kanssa muutakin kuin dubattuja Disney-animaatioita.
Kamusta olisi paljon kerrottavaa. Paljon pieniä tarinoita. Sydämeni pakahtuu rakkaudesta, kun mietin lapsiani. Se on niin ylitsevuotava tunne, että miltei tekee kipeää! On vaikea hyväksyä, että ei pysty suojelemaan lapsiaan loputtomasti ja että ei pysty ottamaan vastaan elämän iskuja heidän sijastaan. Kunpa pystyisikin.
Niin, Kamu on nyt 16.
Nyt sitä huomaa ajan nopean kulumisen.
Omat poikaset kasvavat ja lähtevät kohta omille siivilleen!
Minua äitinä ihan hirvittää. Itse tosiaan muutin kotoa tuon ikäisenä.
Olen jo parin vuoden ajan vitsaillut lapselle, että eihän se voi muuttaa kotoa ennen kuin on kolmekymmentä. Maalaillut mielikuvia siitä, kuinka vielä kahdenkymmenen vuoden päästä röhnötämme sohvalla vierekkäin elokuvia katsellen ja kotiinkuljetus-pizzoja syöden ja olemme parhaita kavereita.
Vanhemmat ystäväni sanovat, että kyllä aika hoitaa asian ja että muutaman vuoden päästä olisin ihan kypsä potkimaan nuoremman polven ulos pesästään.
Epäilen.
torstai 18. helmikuuta 2016
Kasvispihvit okarasta omasta päästä
Vuos takaperin tuli hommattua soijamaitokeitin.
Itse tehty soijamaito on halpaa ja ekologista. Soijamaitokeittimellä maidon valmistus sujuu kuin leikki vain! Yhdestä satsista soijapapuja (kuivapaino 80g) saa 1,5l valmista soijamaitoa, eli eipä oo hinnalla pilattu. Tosin kotitekoinen soijamaito ei ole aivan niin maukasta kuin kaupassa myytävät, maku on ehkä hiukan vetisempi, eikä ole sopiva esim. kahvimaidoksi, koska juoksettuu lisättäessä kahviin. Alkuun maustoin valmiin soijamaidon vanilliinisokerilla, mutta viime aikoina olen käyttänyt maidon sellaisenaan, makuun kyllä tottuu.
Soijamaidon keittämisestä jää sivutuotteena soijapapumäskiä "okaraa", joka on hienoksi jauhettua soijapapua. Harmillista olisi syömäkelpoista tavaraa heittää menemään ja niinpä käytänkin okaran ruuanlaitossa hyväkseni. Okara itsessään on melko mautonta ja rakenteeltaan jauhomaista mössöä. Sopivilla raaka-aineilla mössön saa "hukutettua" ruokaan, eikä kummallinen rakenne puske läpi.
Viimekertainen okaratuotos onnistui niin hyvin, että ajattelin laittaa ohjeen ylös.
-sipuli
-n. 3-4dl okaraa (kahdesta soijamaitosatsista yli jäänyt mössö)
-1pss wok-vihanneksia
-1-2dl punaisia linssejä
-½-1pss pakasteherneitä
-sekalaisia mausteita/mausteseoksia: curryä, garam masalaa, jeeraa, paprikaa, soijakastiketta, aromisuolaa tms. Itse laitoin lisäksi pari rkl hunajaa
-vettä sopivassa määrin
Määrät ovat noin-mittoja, koska minä en hirveesti raaka-aineita mittaile, heittelen sekaan vaan. Kamu oli toivonut, että tekisin okarasta täytteen patongeille. Tällaisenaan mössöstä (jonka keittelin aika sakeaksi) tuli pelkkä pehmeä mössö - ei rakenteeltaan kauhean sovelias patongin täytteeksi. Päätin tehdä mössöstä piffejä.
Otin osan keitoksesta erilleen, ehkä jotain puolet, ja ropsautin siihen vehnäjauhoja ½-1dl. Munia nakkasin sekaan 2kpl ja ta-daa: pihvitaikina valmis! Vegaani tietenkin jättäisi hunajan poikkeen ja käyttäisi jotain no-egg-seosta. Soijajauhokin saattaisi toimia munan korvikkeena.
Siitäpä sitten läntti taikinaa pannulle ja lusikan kuperalla puolella taputtelin tasaiseksi, paistelin pannulla kuumassa öljyssä molemmin puolin kauniin ruskeiksi. Niistä tuli niin herkullisia, että tekisi mieli laulaa oodi niille! Jos osaisin! Tässä olisi ollut sopiva paikka lisätä kuva loppuun. Kuvattomat ruokaohjeet on tosi booring vaikka kyseessä olisi kuinka hyvä sapuska tahansa!
Jäihän mulle osa siitä mössöstä vielä yli. Se, mihin en lisännyt munia yms. Se on varsin maukasta sellaisenaan riisin kanssa. Jos ei hirveesti kehtuuta, voisin tässä tänään tai huomenna lopun mössöstä paistella piffeiksi samalla tavalla ja laittaa hienon kuvan tähän perään.
Itse tehty soijamaito on halpaa ja ekologista. Soijamaitokeittimellä maidon valmistus sujuu kuin leikki vain! Yhdestä satsista soijapapuja (kuivapaino 80g) saa 1,5l valmista soijamaitoa, eli eipä oo hinnalla pilattu. Tosin kotitekoinen soijamaito ei ole aivan niin maukasta kuin kaupassa myytävät, maku on ehkä hiukan vetisempi, eikä ole sopiva esim. kahvimaidoksi, koska juoksettuu lisättäessä kahviin. Alkuun maustoin valmiin soijamaidon vanilliinisokerilla, mutta viime aikoina olen käyttänyt maidon sellaisenaan, makuun kyllä tottuu.
Soijamaidon keittämisestä jää sivutuotteena soijapapumäskiä "okaraa", joka on hienoksi jauhettua soijapapua. Harmillista olisi syömäkelpoista tavaraa heittää menemään ja niinpä käytänkin okaran ruuanlaitossa hyväkseni. Okara itsessään on melko mautonta ja rakenteeltaan jauhomaista mössöä. Sopivilla raaka-aineilla mössön saa "hukutettua" ruokaan, eikä kummallinen rakenne puske läpi.
Viimekertainen okaratuotos onnistui niin hyvin, että ajattelin laittaa ohjeen ylös.
-sipuli
-n. 3-4dl okaraa (kahdesta soijamaitosatsista yli jäänyt mössö)
-1pss wok-vihanneksia
-1-2dl punaisia linssejä
-½-1pss pakasteherneitä
-sekalaisia mausteita/mausteseoksia: curryä, garam masalaa, jeeraa, paprikaa, soijakastiketta, aromisuolaa tms. Itse laitoin lisäksi pari rkl hunajaa
-vettä sopivassa määrin
Määrät ovat noin-mittoja, koska minä en hirveesti raaka-aineita mittaile, heittelen sekaan vaan. Kamu oli toivonut, että tekisin okarasta täytteen patongeille. Tällaisenaan mössöstä (jonka keittelin aika sakeaksi) tuli pelkkä pehmeä mössö - ei rakenteeltaan kauhean sovelias patongin täytteeksi. Päätin tehdä mössöstä piffejä.
Otin osan keitoksesta erilleen, ehkä jotain puolet, ja ropsautin siihen vehnäjauhoja ½-1dl. Munia nakkasin sekaan 2kpl ja ta-daa: pihvitaikina valmis! Vegaani tietenkin jättäisi hunajan poikkeen ja käyttäisi jotain no-egg-seosta. Soijajauhokin saattaisi toimia munan korvikkeena.
Siitäpä sitten läntti taikinaa pannulle ja lusikan kuperalla puolella taputtelin tasaiseksi, paistelin pannulla kuumassa öljyssä molemmin puolin kauniin ruskeiksi. Niistä tuli niin herkullisia, että tekisi mieli laulaa oodi niille! Jos osaisin! Tässä olisi ollut sopiva paikka lisätä kuva loppuun. Kuvattomat ruokaohjeet on tosi booring vaikka kyseessä olisi kuinka hyvä sapuska tahansa!
Jäihän mulle osa siitä mössöstä vielä yli. Se, mihin en lisännyt munia yms. Se on varsin maukasta sellaisenaan riisin kanssa. Jos ei hirveesti kehtuuta, voisin tässä tänään tai huomenna lopun mössöstä paistella piffeiksi samalla tavalla ja laittaa hienon kuvan tähän perään.
keskiviikko 17. helmikuuta 2016
Peli-ilta
En oo mikään seurapelien ylin ystävä ollut koskaan, koska multa puuttuu kilpailuvietti ja voitonhimo. Tai ehkä vaan siksi, että lapsena aina hävisin isosiskoille peleissä (vähäks ärsyttävää!). Pelejä tullut kummiskin hommattua ihan kunnioitettava määrä kun junnut oli vähän pienempiä, koska pelaaminen kuitenkin ihan mukavaa yhteistä tekemistä. Vielä kun saisi jätkät innostettua pelihommiin. Muutakin kuin ainaisia tietokone- tahi kännypelejä. Taitavat jakaa saman kokemuksen ku mulla lapsuudessa, nimittäin häviämisen kurjuuden. Muistikuva siitä, kun tuuletin innoissani lasten jälleen hävittyä mulle sanapeli Bogglessa sen kymmenennen kerran (oon aika hyvä sanapeleissä). Olivat jotain 10 vee. Aika julmaa multa. Vähäks ollu niistä varmaan ärsyttävää. Vieläkin voin tuntea voiton makean nektarin.
Oli Tiksun keksintö, että vietettäis peli-iltaa. Vähänkö fiksu nainen. Tiksu kiikutti mun luo tullessaan Alfapet-lautapelin. Scrabblen halppisversio? Tai matkiversio. Kuulemma käytännössä sama peli. Mulle ihan sama, koska kumpaakaan en ollu koskaan pelannut. Siihen sivuun vähän punkkua, nachoja ja tulista salsaa. Ja mun aiemmin päivällä paistamia kasvispihvejä, joissa oli mm. linssejä, vihannessekoitusta ja soijamaidon keittämisestä jäänyttä okaraa. Ihan supernamia!
Yllättävää oli, että Jusu tuli seuraksi pelaamaan! Yleensä Kamu on ehkä enempi seuraihminen, mutta mikä lie murrosiän myötä tullut omituisuus, että herra 14 vee tuli mamman ja tämän naisystävän seuraksi. Punkun sijaan Jusu sai tuutteja. Jäätelö on aina hyvä keino lahjoa lapset, on kyse sitten kotitöistä tai vaikka yhteisen ajan vietosta! :D
Alfapet oli yllättävän hauska. Vanhana ristikko- ja sanapelikonkarina olisin olettanut pärjääväni paremminkin, mutta kärsin rökäletappion, Jusukin muutamalla sanalla sai mestaripisteet ja Tiksu tietty vanhana tekijänä lasketteli ihan eri sarjassa kuin meistä kumpikaan. Meitsin pelaamisesta taktikointi puuttui kokonaan, kovasti vain yritin joka vuorolla saada jonkin sanan ährättyä ja pienillä pisteillä mentiin. Onneksi Alfapetin jälkeen pääsin näyttämään kynteni Bogglen parissa. Bogglessa parasta on, että erät ovat lyhyitä, yhden tiimalasin valumisen verran, ja niinpä eriä jaksaa pelata vaikka kuinka. Tiksun eka kerta Bogglea ja häntä vietiin kuin pässiä narussa. Minä sain tällä kertaa nauttia voittajafiiliksestä. Se onkin paras peli. Koska voitan aina. Lapsena oli niin kova vastus iskässä ja sisaruksissa, että on harjaannuttu. Jokohan voittaisin iskän ja (iso)sisarusten kanssa pelatessa?
Seurapelit on kyllä mukava yhteinen ajanviettotapa.
Useammin pitäisi pelailla ja vähän jo uutta peli-iltaa ruvettiin suunnittelemaan. Kutsuttaisiin useampikin tyyppi messiin. Pelilistalla olisi ainakin Alias, Imago, Pictionary ja tietty nuo pelaamamme sanapelit. Punkku sopi hyvin seurajuomaksi, mutta tänään tuntuu päässä hassulta. Että Pepsi Maxikin menettelisi, olisi jopa suositeltava vaihtoehto. "Maximun sugar no taste" kuten Jusu sanoisi. Hassu poika.
tiistai 16. helmikuuta 2016
Pyykkihommia
Mun lapset on saanut kaiken valmiina.
Itse kasvoin orjaleirillä. No narrasin, sain kuussa 60mk kuukausirahaa. Töitä kumminkin riitti, kun piti pienemmät hoitaa ja kodin tehtäviä. Tein omilleni karhunpalveluksen, kun en niitä halunnut kotitöillä raskauttaa. Tosin oon päässyt helpommalla, kun nopeammin hoitaa tarjotun homman itse kuin yrittäisi saada jommankumman lapsukaisista sen hoitamaan; aina tehtävä kuuluisi muka veljelle. Jusu sanoo, että kyllä hänkin tekisi kotitöitä, jos niistä saisi rahaa! Niin varmaan, ei 20st riittäisi koiran ulkoilutuksesta, pitäisi olla euro vähintään ja pian ei liikahdettaisi alta kahden euron. Kallista olisi koiran pito.
Kamu aika kivasti käypi viemässä pyykkiä kuivaushuoneeseen kuivumaan.
Siksipä en haluaisi kritisoida. Mutta...laita lapsi asialle jne.
Kuivauskone - se joka pöhisee lämmintä ilmaa kuivaushuoneeseen - jää miltei poikkeuksetta käynnistämättä. Lopputuloksena on kyllä jossain vaiheessa kuivat pyykit, mutta monesti haju saattaa olla tunkkainen. Eihän se ilma pyöri tai vaihdu jos masiina on kiinni. Halluisitko käyttää pahan hajuisia vaatteita? No ei kun suoraan narulta pyykkiin vaan!
Eilen kyllä hoksasin kysyä, että oliko muistanut laittaa kuivurin päälle.
No ei tieteskään ollut.
Juoksin sitten perässä. Kuten se vanha sanontakin kuuluu.
Aamulla pyykit tuoksui raikkaalta, kun hain ne kuivaushuoneesta.
Laskostan pyykit samalla, kun otan ne pois narulta ja kotona vien poikien vaatteet heidän huoneisiinsa. Toisen puhtaat pyykit laskin valmiiksi viikattuna tämän tietokonetuolille, siitä ne eivät ainakaan jää huomiotta. Ellei poika istu päälle. Harvemmin vaatteet kuitenkaan tietään vaatekaappiin löytävät (kokeillaan taas kerran!). Parhaimmassa tai siis pahimmassa tapauksessa kiertävät suoraan takaisin pyykkikoriin, jos pojan saa innostettua "siivoamaan" huoneensa - eikös se olekin nopein tapa saada ylimääräiset tavarat pois tieltä.
Olin ilahtunut, kun hississä ei haissut pissi.
Ei ollut yläkerran ukko ehtinyt vielä käydä aamusavukkeellaan.
Itse kasvoin orjaleirillä. No narrasin, sain kuussa 60mk kuukausirahaa. Töitä kumminkin riitti, kun piti pienemmät hoitaa ja kodin tehtäviä. Tein omilleni karhunpalveluksen, kun en niitä halunnut kotitöillä raskauttaa. Tosin oon päässyt helpommalla, kun nopeammin hoitaa tarjotun homman itse kuin yrittäisi saada jommankumman lapsukaisista sen hoitamaan; aina tehtävä kuuluisi muka veljelle. Jusu sanoo, että kyllä hänkin tekisi kotitöitä, jos niistä saisi rahaa! Niin varmaan, ei 20st riittäisi koiran ulkoilutuksesta, pitäisi olla euro vähintään ja pian ei liikahdettaisi alta kahden euron. Kallista olisi koiran pito.
Kamu aika kivasti käypi viemässä pyykkiä kuivaushuoneeseen kuivumaan.
Siksipä en haluaisi kritisoida. Mutta...laita lapsi asialle jne.
Kuivauskone - se joka pöhisee lämmintä ilmaa kuivaushuoneeseen - jää miltei poikkeuksetta käynnistämättä. Lopputuloksena on kyllä jossain vaiheessa kuivat pyykit, mutta monesti haju saattaa olla tunkkainen. Eihän se ilma pyöri tai vaihdu jos masiina on kiinni. Halluisitko käyttää pahan hajuisia vaatteita? No ei kun suoraan narulta pyykkiin vaan!
Eilen kyllä hoksasin kysyä, että oliko muistanut laittaa kuivurin päälle.
No ei tieteskään ollut.
Juoksin sitten perässä. Kuten se vanha sanontakin kuuluu.
Aamulla pyykit tuoksui raikkaalta, kun hain ne kuivaushuoneesta.
Laskostan pyykit samalla, kun otan ne pois narulta ja kotona vien poikien vaatteet heidän huoneisiinsa. Toisen puhtaat pyykit laskin valmiiksi viikattuna tämän tietokonetuolille, siitä ne eivät ainakaan jää huomiotta. Ellei poika istu päälle. Harvemmin vaatteet kuitenkaan tietään vaatekaappiin löytävät (kokeillaan taas kerran!). Parhaimmassa tai siis pahimmassa tapauksessa kiertävät suoraan takaisin pyykkikoriin, jos pojan saa innostettua "siivoamaan" huoneensa - eikös se olekin nopein tapa saada ylimääräiset tavarat pois tieltä.
Olin ilahtunut, kun hississä ei haissut pissi.
Ei ollut yläkerran ukko ehtinyt vielä käydä aamusavukkeellaan.
Teinit treenaa
Nukkumaanmenosta ei meinannut tulla mitään, sillä Jusu 14 vee keksi kello 23, että hänen täytyisi ruveta treenamaan! Siinä ilman paitaa kulki edestakaisin mittaillen hauiksiaan. Piti avittaa pitelemällä nilkoista, jotta toinen sai tehtyä istumaannousuja lattialle pehmikkeeksi asetetun peiton päällä. Sanoin, että olisi kyllä tehokkaampiakin liikkeitä ja voisin niitä vaikka seuraavana päivänä paremmalla ajalla opettaa. Yritäpä väittää vastaan adhd-nuorelle; helpommalla ja nopeammin selvitään, kun antaa toisen tehdä ne istumaannousunsa. Punnertaakin vielä piti. Veljekset rupesivat vastakkain olkkarin lattialle punnerrusskabaan. Kerrankin heidän yhteinen tekeminen oli jotain muuta kuin väittelyä. Skaban lopputuloksesta eivät kuitenkaan tainneet päästä yhteisymmärrykseen, mutta oliko se edes vertailtavissa, kun toinen teki leveitä punnerruksia ja toinen ojentajapunnerruksia. Sain salaa kuvattua session kännykälläni. En olisi kuulemma saanut.
Illan viimeisenä sain Jusulta kädenvääntöhaasteen. No tottahan siihen piti tarttua. Jusulla on ollut hirmuinen kasvupyrähdys, pituus lähentelee 185 senttiä. Paino ei oikein meinaa pysyä perässä vaikka ruoka maittaa. Vaaka näytti 66,7kg ja oli pakko itsekin käydä kokeilemassa, ettei vaaka vaan näytä alakanttiin. Mulle näytti enemmän, varmasti on rikki. Pojalle näyttää liian vähän ja mulle liikaa. Uuden vaa'an ostoon.
Istuttiin sitten keittiön pöydän ääreen kädenvääntöasemiin. Minä treenatun habani kanssa ja Jusu murrosikäisen narukädenvarsineen. Päkerrettiin päkerrettiin kädet ei liikkuneet suuntaan ei toiseen. Molempia nauratti. Jälkeenpäin Jusu kysyi, olinko huijannut. Että olinko edes tosissani vääntänyt. Nyt oltiin tasaväkiset, mutta eipä mee aikaakaan, kun poika peittoaa minut - sillä on hormonit puolellaan. Mulla "vain" naishormonit ja niistäkin tuntuisi olevan useammin riesaa kuin iloa. Kädenvääntö kirvoitti pohdiskelua, kuinkahan monella ammattilaisella on käsi katkennut kädenväännössä. Silleen, että luu ihan töröttäisi käsivarresta. Muistelisin jossain leffasssa sellaisen kohtauksen joskus nähneeni, oli aika ällöö.
Ei taaskaan saatu nuorisoa ajoissa pehkuihin, mutta pakko myöntää, että kovin mielissäni olen, kun ovat kuntoilusta innostuneet. Vähäks siistii :)
Illan viimeisenä sain Jusulta kädenvääntöhaasteen. No tottahan siihen piti tarttua. Jusulla on ollut hirmuinen kasvupyrähdys, pituus lähentelee 185 senttiä. Paino ei oikein meinaa pysyä perässä vaikka ruoka maittaa. Vaaka näytti 66,7kg ja oli pakko itsekin käydä kokeilemassa, ettei vaaka vaan näytä alakanttiin. Mulle näytti enemmän, varmasti on rikki. Pojalle näyttää liian vähän ja mulle liikaa. Uuden vaa'an ostoon.
Istuttiin sitten keittiön pöydän ääreen kädenvääntöasemiin. Minä treenatun habani kanssa ja Jusu murrosikäisen narukädenvarsineen. Päkerrettiin päkerrettiin kädet ei liikkuneet suuntaan ei toiseen. Molempia nauratti. Jälkeenpäin Jusu kysyi, olinko huijannut. Että olinko edes tosissani vääntänyt. Nyt oltiin tasaväkiset, mutta eipä mee aikaakaan, kun poika peittoaa minut - sillä on hormonit puolellaan. Mulla "vain" naishormonit ja niistäkin tuntuisi olevan useammin riesaa kuin iloa. Kädenvääntö kirvoitti pohdiskelua, kuinkahan monella ammattilaisella on käsi katkennut kädenväännössä. Silleen, että luu ihan töröttäisi käsivarresta. Muistelisin jossain leffasssa sellaisen kohtauksen joskus nähneeni, oli aika ällöö.
Ei taaskaan saatu nuorisoa ajoissa pehkuihin, mutta pakko myöntää, että kovin mielissäni olen, kun ovat kuntoilusta innostuneet. Vähäks siistii :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)