Viime päivät on menneet surussa.
Oon syyttänyt maseasta olosta viime viikonlopun risteilyä, risteilyn iltabiletystä alkoholipitoisine juomineen ja siitä johtuvaa välittäjäainetasojen laskua. Osaltaan varmaankin näin; kuten yleensä aina iltarientojen jälkeen (joita onneksi nyt vain harvakseltaan on) niin nytkin on olo ollut tympiintynyt, mikään ei huvita, haluaisi vain nukkua, mutta untakaan ei vain riitä.
Ero on nyt todellinen.
Onhan tätä asiaa vatvottu jo vaikka kuinka kauan. Vuosia, voisi sanoa. Jo pidemmän aikaa olin vain odottanut "oikeaa hetkeä". Kai aloin hiljalleen tajuta, ettei sellaista ole olemassakaan, sellainen ei koskaan koittaisi. Tai saattaisi koittaa kahden kuukauden päästä. Tai kahden vuoden. Todennäköisesti ei kuitenkaan milloinkaan, sillä elämä aiemminkin oli varsin tyydyttävää.
Eihän me Jugen kanssa enää kuukausiin ollut nähty kuin yhtenä tai parina päivänä viikossa. Enempää en kaivannutkaan; päinvastoin sen enempi näkeminen sai aikaan kiristelyä. Mukava kuitenkin, että elämässä oli joku aikuinen ihminen jakamassa asioita. Enhän mä kyl aikoihin Jugen kaa ollu mitään merkittäviä asioita elämässäni jakanut, sitä varten oli ystävät ja sisarukset. Enkä mä oikeastaan ollut kiinnostunut sen asioista, sillä ne käsitteli aina vain töitä tai sit jotain ihmisiä, joita en tuntenut eikä kiinnostanutkaan tuntea.
No saihan suhteesta sentään läheisyyttä.
Paitsi seksi ei ollut hänen kanssaan kiinnostanut enää aikoihin. Se saattoi tuntua jopa kiusalliselta. No haliminen oli ihan mukavaa ja toisinaan vierekkäin nukkuminen. Vaikka pussailla en kyl enää pitkään aikaan ollut halunnut, koska tunne puuttui. Eikä se vierekkäin nukkuminenkaan oikeestaan ollut enää miellyttävää; toisen kuorsaaminen, hikoilu ja kaikki se muu oli ruvennut häiritsemään. Yksin nukuin mieluiten.
Paljon oli asioita, jotka aiheuttivat inhon tunteita kyseistä henkilöä kohtaan. Minä en ollut sitä halunnut tai itse aiheuttanut. Kunnioituksen ja luottamuksen kadotessa kuolee myös rakkaus. Niin oli minun kohdallani käynyt Jugen aiheuttamien lukuisten pettymysten myötä.
Ero tapahtui loppujen lopuksi ihan yllättävän helposti.
Matka Thaikkuihin ja sen myötä fyysinen etäisyys auttoivat asiaan. Olihan päätös myös kypsynyt pitkään. Asiaa joudutti myös se, että herra taas eksyi ryyppyreissuilleen eikä vastannut puhelimeen tai viesteihin. Tai saattaa olla, ettei puhelinmykkyyttä tällä kertaa ollut - en jaksa edes muistaa, sillä sellaista oli tapahtunut niin lukemattomat kerrat.
Varsinaisesta päätöksestä taitaa olla nyt 1,5kk. Varsinainen erokeskustelu on käyty alle kuukausi sitten. Mistä ei oikeastaan tullut mitään, sillä toinen oli liian väsynyt keskustellakseen. Eikä oikein ollut valmistautunut. Olisin kyllä valmis vielä käymään keskustelua, jos toiselle on jäänyt tarve käydä jotain läpi.
Yllättävän raskasta aikaa tää mennyt kuukausi on ollut. Vois luulla, että aikaa olisi kulunut enemmän. En varsinaisesti ole helpottunut, olo vastaa enemmän hämmästystä ja hämmennystä. Olen hyvin surullinen. Nyt olen muistellut hyviä aikoja ja yhteyttä, joka välillämme vallitsi ja olen kokenut myös ikävää ja kaipausta. Olen hyvilläni, että hyviä muistoja on. Hyvilläni siitä, että kestän kaikenlaisten tunteitten käsittelyn. Suru on kuitenkin pinnalla. Se tulee aaltoina, menee sitten taas ohi. Suurimman osan aikaa oon varsin hyvällä tuulella ja elämä jatkuu ihan normaalina. Ainakin näennäisesti. Välillä kaipaus on suurempi. Melkein viisi vuotta. Se on pitkä aika! Ja kyllä siihen ihan kamalan paljon paskaa mahtuu. Mutta mahtuu myös niin polttavaa rakastumisen ja rakastamisen tunnetta! Nyt olen kuitenkin vapaa. Raskaan ikeen alla ja kohtuuttomien vaatimusten kohteena olin tässäkin suhteessa, mutta itse raivasin tieni ja vaadin omat oikeuteni. Se kai oli tämän kasvutarinan tarkoitus.
Nyt olen tavannut ihmisiä.
Toivoisin löytäväni jonkun hyvän.
Vielä ei sellaista ole tullut vastaan.
Kaipuu on kuitenkin kova.
Olisi sellainen mukava ja hauska. Jonka seurassa viihtyisi. Voisi olla vain oma itsensä ja ihan rennosti. Saisi lämpöä ja halauksia. Sellainen, johon ei ole vielä pettynyt.
